Performanssi ei ole show

Performanssitaidetta on yritetty pitkään määritellä esityksen käsitteen kautta. Tämä lähestymistapa on ongelmallinen, koska siihen sisältyy riski performanssin palauttamisesta teatteriin. Performanssi ei ole esitys, jossa näyttelijä jäljittelisi jotakin roolihahmoa. Performanssitaiteilija pikemmin kaataa teatteritaiteen työllä ja vaivalla rakentaman neljännen seinän illuusion, hän marssii yleisön seasta lavalle ja potkii nurin lavasteet. Kesken performanssin yleisössä soiva kännykkä ei voi rikkoa taiteellista illuusiota, koska mitään sellaista ei olla edes pyritty luomaan. Toisin sanoen performanssi sanoo irti katsojan ja esiintyjän välille solmitun mimeettisen sopimuksen aikansa eläneenä. Performanssitaiteen kutsuminen esitystaiteeksi on ongelmallista. Performanssi ei ole show.

Irtisanoessaan mimeettisen sopimuksen performanssi lakkauttaa Aristoteleen Runousopin (ja erityisesti sen klassistisen tulkinnan) yli kaksituhatta vuotta harjoittaman tyrannian. Aristoteles kuvasi taideteosta elävän olennon kaltaiseksi. On kyseenalaista voiko taidetta verrata tällä tavoin elävään organismiin. Taideteokset eivät synny kohdusta kuten nisäkkäät vaan ne valmistetaan. Ihminen voi ehkä kasvattaa koiria, mutta hän ei voi koskaan valmistaa koiria. Sen sijaan hän voi valmistaa taideteoksia. Jacques Derridan Platonin apteekkia mukaillen voisi sanoa, että performanssissa ei ole päätä eikä häntää; siinä ei ole alkua eikä loppua. Esitykselle on tyypillistä tarkasti rajattu kesto, mutta performanssi ei noudata aristoteelista draaman kaarta. Yleisön tyrmistynyt hämmennys performanssin jälkeen – ”loppuiko tämä jo vai jatkuuko tämä vielä?” – johtuu vain esityksen käsitteen ajattelemattomasta soveltamisesta performanssiin. Performanssin ei tarvitse olla hyvä esitys, sillä se ei ole esitys. 

Miksi ylipäätään yhdistää performanssi juuri teatteriin? Performanssi voi hyödyntää yhtä lailla kuvataiteen, videotaiteen tai elokuvan keinoja. Se käyttää toisinaan musiikkia tai tanssia ilmaisukeinonaan. Paikkasidonnaisuutensa ansiosta se voi viitata vaikkapa arkkitehtuuriin. Performanssi saattaa sisältää lainoja veistotaiteesta tai jopa teollisesta muotoilusta. Esityksen sijaan performanssi on kokonaistaideteos (Gesamtkunstwerk). 

Performanssi on teontaidetta

Mikäli esityksen käsite johtaa performassin määrittelyn lähtökohtaisesti väärille poluille, herää kysymys, miten se sitten tulisi määritellä. Performanssi on toimenpide eli operaatio. Performanssi ei ole esitystaidetta vaan pikemminkin teontaidetta (Tatkunst). Nykykeskustelussa erityisesti hermeneutikot ovat yrittäneet määritellä taideteosta usein totuuden käsitteen kautta. Syynä tähän on se, että taidetta ei voida enää ymmärtää kauneuden käsitteen kautta. Klassistisen harmonian ajatuksen sijaan taideteoksia voidaan ymmärtää paremminkin dissonanssina. 

On usein asianmukaisempaa määritellä taide pikemminkin totuuden kuin kauneuden kautta. Silti esimerkiksi Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin käsitys taiteen totuudellisuudesta jää eräässä suhteessa pinnalliseksi: taide ei pelkästään ”esitä” totuutta vaan ennen kaikkea se on totuutta edeltävää tekemistä. Kaikki faktat ovat artefakteja. Artefakti tarkoittaa keinotekoista luomusta vastakohtana Aristoteleen ajatukselle taideteoksesta orgaanisen olennon kaltaisena. Samoin performanssi on keinotekoinen artefakti, arte-factum eli teennös. Taide (art) on olennaisesti keinotekoista (artificial) valmistamista.  

Performanssitaiteen yhdistäminen muodikkaasti J. L. Austinin puheaktiteorian tai Judith Butlerin performatiivisuuteen on kuitenkin pelkkien pinnallisten kaltaisuuksien hakemista. Taustaa on haettava pikemminkin jo J. G. Fichten ajattelusta. Hänen mukaansa jokaista tosiseikkaa (Tatsache, factum) edeltää teontoimi(Tathandlung). Ihminen voi oppia tuntemaan vain itse tekemänsä asiat. Käsityksemme olevasta on virheellistä, sillä se on keskittynyt kiinteisiin olemuksiin, vaikka todellisuus koostuu olemuksia edeltävästä dynaamisesta toiminnasta ja kineettisestä liikkeestä. 

Performanssi on toimenpide eli operaatio

Performanssia on yritetty ymmärtää usein myös transgression eli rajarikoksen kautta. Se osoittaa esimerkiksi ruumiin sisä- ja ulkopuolen olevan neuvoteltavissa. Virtsa on steriiliä, mutta pidämme sitä epäpuhtaana sen haastaessa ruumiin sisä- ja ulkopuolen selvän rajan. Tässä suhteessa emme ole edenneet arkielämässämme kovinkaan kauas Mooseksen kirjan puhtaussäädöksistä. Oma sylki on puhdasta ollessaan ruumiin sisäpuolella, mutta se muuttuu ulos sylkäistäessä epäpuhtaaksi. 

Kuvitellaanpa teennös jossa taiteilija suorittaa itselleen vatsatähystyksen nielemällä kameran, joka näyttää kuvaa gallerian tilaan tuodusta televisiosta. Tällainen toimenpide on performanssi, jossa taide tunkeutuu ulkoa ihmisen sisälle. Tämän operaation suorittaminen on itseasiassa jopa lähempänä lääketiedettä kuin teatteria. Jos taiteilija vain esittää tekevänsä itselleen vatsatähystyksen hän on näyttelijä, mutta jos hän todella tekee sen, kyse on performanssista. Tämä on olennaisin ero esitystaiteen ja teontaiteen välillä. 

Performanssi: teos vai teennös?

Performanssista puhutaan ei-esineellisenä taiteena. Tämäkin on harhaanjohtavaa, vaikka se tavoittaa aivan oikein performanssin prosessuaalisuuden. Ajatus kiinteistä ja pysyvistä taideteoksista, joita voitaisiin myydä museoihin ja yksityiskohteihin on performanssin kohdalla mahdottomuus. Taideteoksena performanssi on teennös eikä pysähtynyt esine. Ei-esineellinen herättää kuitenkin helposti ajatuksen ei-materiaalisuudesta. Jos performanssi on historiassaan korostanut usein ihmisen ruumiillisuutta, kuinka se voisi samaan aikaan olla ei-esineellistä? Eikö ruumis nimenomaan ole jotakin materiaalista? 

Performanssitaide voitaisiinkin määritellä teennöksen käsitteen kautta, joka haastaa ajatuksen viimeistellyn ja loppuun saatetun teoksen ajatuksesta. Molemmat substantiivit juontuvat joka tapauksessa tehdä-verbistä. Teennöstä ei pidä teoksen tavoin käsittää pysähtyneenä oliona vaan jatkuvana prosessina. 

Etymologisessa mielessä performanssi onkin oikeastaan lähempänä oopperaa kuin teatteria. Latinan opera viittaa nimittäin tekemiseen ja operoimiseen. Aivan kuten performanssi on erotettava teatteriesityksestä, halusi Richard Wagner kutsua Parsifalia oopperan sijasta termillä näyttämönvihkimisjuhla (Bühnenweihfestspiel). Wagner korosti näin sen olevan juhlameno eli riitti. Myös performanssi voidaan ymmärtää toimituksena eli riittinä. Tämä rajaus on varmasti tarpeen, koska kaikki inhimillinen tekeminen ei ole performanssia. Mikäli kaikki toimenpiteet ymmärretään performanssina, koko käsite menettää merkityksensä. On voitava erotettaa vatsatähystys arkisena lääketieteellisenä operaationa ja vatsatähystys taiteena. Tämä ei tarkoita performanssin sakralisoimista vaan sen määrittämistä erityiseksi seremonialliseksi toiminnaksi. Siksi ei ole sattumaa, että puhutaan performanssifestivaalista eli juhlasta. Seremoniallisuus erottaa arkisen ja poikkeuksellisen toisistaan korostaen teon erityistä merkityksellisyyttä. Tässä piilee myös performanssin poliittinen eli yhteisöllinen merkitys. Riitin avulla yhteisö uudistaa toistuvasti kokemustaan yhteenkuuluvuudesta. Tässä mielessä kaikki performanssitaide on poliittista toimintaa sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Asko Nivala